Mietin omien kuvieni tasoa. Saan niistä yleensä niin niukasti palautetta, että tältä pohjalta tulkitsen kuvieni olevan suurimman osan niitä nähneiden mielestä varmasti ”ennalta-arvattavia” ja tylsiä. Aiheet ovat aina samoja, mikään kuvissani ei enää yllätä. Kuvaisin kovin mielelläni myös ihmisiä, mutta kohdallani se on valitettavasti mahdotonta. Tanssikuvia sentään joskus on mahdollisuus ottaa, mutta kamerani ei ole paras mahdollinen siihen tarkoitukseen.
Facebookissa olen jonkin aikaa ”kokeillut siipiäni” laittamalla kuviani yhteen enemmän luontokuvaukseen keskittyneeseen ryhmään. Siellä on yksi ahkera kommentoija, joka joskus kesällä siellä sanoi jossain kommentissaan, että kommentoi niitä kuvia joista näkee että kuvaajalla on kehittymismahdollisuuksia – tämä henkilö ei ole enää viimeaikoina, kun harvakseltaan olen sinne jotain laittanut, kommentoinut kuviani, eli tulkitsen siitä että kuvani ovat laadultaan toivottomia. Muutamia tykkäyksiä ne kuitenkin ovat aina saaneet, yleensä enimmäkseen niiltä jotka tykkäävät kaikista kuvista…
Sama jos laitan näytille piirroksiani tai käsitöitä. Joten tätä tulkitsen siten että olen pelkkä surkea räpeltäjä. Oikeasti hienoille töille kyllä aina löytyy kannatusta.
Pahinta on että sama linja jatkuu myös tanssissa. Ihmiset katsovat esitykseni ajan johonkin muualle tai katsovat esitykseni ”lattian kautta”. Olen varmaan ihan kauhea! En kylläkään edes kuvittele olevani mikään tähtitanssija, olen korkeintaan jonkinlaista keskitasoa. Ehkä tanssiessani ilmehdin rumasti tai ilmaisen itsestäni jotain muuta hyvin epämiellyttävää… (Tämä asia on vaivannut mieltäni jo pidemmän aikaa, mutta se on tuntunut liian nololta ja henkilökohtaiselta julkisesti pohdittavaksi.)
Jaa – miksihän tämmöinenkin ruikutus piti tänne laatia? No, elämää sekin kaiketi vain on… …Ja paluuta arkeen.
Ja vielä: Tanssissa on kuitenkin tulevaisuudensuunnitelmia, enkä anna periksi vaikka olen itsestäni epävarma. Ja kuvallisetkin harrasteet jatkuvat silti, vaikka vain omaksi iloksi.
Ja vieläkin: Vai onko se niin, että kun olen entinen koulukiusattu, niin pelkkä ”pieni kehuminen” ei riitä? Päähäni on juuttunut ohjelmointi jota ei käännetä millään paremmaksi, ja se on tämä: ”olen kaikessa kaikkein huonoin (ja siksi on myös oikein että kärsin)”?