Keksin oikein hyvän vertauskuvan siitä miten minulta menee nuoruuden puhumattomuusjakson aiheuttaman sosiaalisen taidottomuuden takia lähes kaikki ”rivien väleissä” oleva tieto ohitse, myös asiat joita ei sanota ääneen mutta jotka aikuisen ihmisen pitäisi osata nähdä. En näe, tai jos näen niin silloin en ainakaan usko silmiäni. Typerää kai tunnustaa tällainen perustavanlaatuinen heikkous ihan näin julkisesti…
Mutta tuohon vertauskuvaan palatakseni; oivalsin että olen kuin pikkutyttö jolta livahtavat melkein kaikki kaasulla täytetyt ilmapallot kattoon, enkä yletä edes hyppimällä saamaan niiden naruista kiinni, eikä missään ole tuolia tai muuta apuvälinettä jonka päälle kiipeämällä naruihin pääsisi kiinni. Aikaisemmin (siis nuorempana) olin tämän lisäksi vielä silmät sidottuna, eli silloin en edes itse tajunnut asianlaitaa, vain ihmettelin miksi mikään ei kohdallani toimi. Vyyhti alkoi purkautua vajaat kymmenen vuotta sitten, kun aloin ihmetellä sitäkin miksi työpaikkahaastattelut eivät koskaan tuottaneet tulosta, vaikka niissä olisi mennyt omasta mielestäni välillä jopa oikeinkin hyvin. Tieto lisää tuskaa -sanonta pitää tämän asiakokonaisuuden tiedostamisessa aika hyvin paikkansa.