Yöllä mieleen juolahti jonkinlainen ymmärrys siitä, mikä tarkoitus tuolla sarjakuvaprojektillani ehkä syvimmiltään onkaan. Sehän on aivan selkeästi jatkoa sille oman ulkomuodon hyväksymisen prosessille, joka eteni suuren harppauksen parisen vuotta sitten oman peilikuvan hyväksymisellä. Nyt kun peilikuva on asettautunut omalle paikalleen, eli pelkäksi arkiseksi työvälineeksi tanssiliikkeiden opettamiseen toisille, eikä peilin tarkkailu ole enää sellaista ihmetyksensekaista alkuhuumaa itsensä näkemisessä, on huomio nyt siirtynyt valokuviin ja siihen miten hyväksyä itsensä omia kuviaan katsoessaan (myös ne keskikehon läskipoimut ja omituiset, rumimmat ilmeet) ja miten esittää samalla itseään ja jotakin itse valittua ja (myös ehkä?) hallittua/kontrolloitua roolia muille. Jonkinlaista itsetunnon ja -tuntemuksen paikkaamista, kehonkuvan kokonaisvaltaisempaa hahmotusta. Siis eräänlaista omaa terapiaa ”taiteen” avulla…
Toiset varmastikin ovat käyneet tällaisen vaiheen läpi joskus murrosiässä tai nuorena aikuisena, mutta tällaisella entisellä koulukiusatulla, jolla sisin on kouluaikaisten kiusaamiskokemuksien retuutuksessa raapiintunut riekaleiksi, asiat nähtävästi etenevät eri järjestyksessä tai kovasti viivästyneenä. Kehitys tuntuu kivalta ja siitä tulee olo kuin olisi taas tilkkasen verran kuin jotenkin vahvempi. Tyytyväisyys siitä että pystyy ihan omin avuin ompelemaan itseään kokoon. On mielenkiintoista elää. 🙂